Aki Kaurismäki, hotellinjohtaja (Image)

Amerikkalainen toimittaja hylkää turismin kliseet ja lähtee Karkkilaan, Aki Kaurismäen ravintolahotelli Oivaan. Olavi Virran musiikin soidessa art deco -ravintolassa hän tuntee uppoavansa Kaurismäen elokuvaan, kunnes ohjaaja itse pölähtää paikalle. Harvinaislaatuisessa juttutuokiossa Kaurismäki tunnustaa rakkautensa autoihin ja huonekaluihin.

“Karkkila?” Suomen matkailutoimiston edustaja Lontoossa nauroi, kun kerroin hänelle, mikä on ensimmäinen pysäkkini Suomessa. “Olet todella menossa Karkkilaan?”

Virkailijanaisen nauru on ymmärrettävä. Suurimmalle osalle suomalaisia tämä entinen 8 000 asukkaan teollisuuskaupunki on synonyymi lamalle sekä taloudellisessa että psykologisessa mielessä.

Taatusti ainakin jotkut suomalaiset tietävät, että Karkkila on Aki Kaurismäen kesäkoti. Ja jotkut – tosin harvat – tietävät, että Kaurismäki ja muutama hänen hieman dementoitunut ystävänsä avasivat siellä hotellin vajaa vuosi sitten. Se on Karkkilan ensimmäinen hotelli, Oiva. Halusin sieltä huoneen.

“Hotelli Karkkilassa?!” Matkailutoimiston virkailija nauraa äänekkäämmin.

“Toisaalta, se kuulostaa hyvin Kaurismäeltä”, hän lisää tyynnyttyään.

Suomessa Erkki Lahti, Oivan ja Corona-baarin yhtiökumppani, ajaa minut perille. “Aki on hyvin kiireinen”, Lahti kertoo, siltä varalta että toivoisin törmääväni suureen suomalaiseen ohjaajaan.

Hän leikkaa uusinta elokuvaansa Juhaa. Tietäen Kaurismäen lehdistöallergian en odota liikoja. Olin haastatellut häntä kerran aiemmin, Arielin aikaan 1991. En odottanut sen auttavan asiaa.

OIVA OSOITTAUTUU OIVAKSI. Hotelli on rakennettu entiseen vanhainkotiin valtavalle tontille kivenheiton päähän Pyhäjärvestä. Yhdeksäntoista huoneen hotelli on yllättävän lavish. Se tarjoaa juuri sitä, mitä maaseudun rauhaan vetäytyvä turisti voi toivoa.

Ravintola on hotellin ylpeys. Thai-yrtein maustettu kookoskanakeitto, ikkunasta avautuva vehreys ja Kaurismäen vaimon, Paula Oinosen maalaukset ovat kokemus sinänsä.

Joka perjantai hotelli järjestää latotanssit vasta kunnostetussa piharakennuksessa. Konsertoivat orkesterit ovat Markus Allenin kaltaisia Kaurismäen suosikkeja. Allenhan nähtiin yhtyeineen Kaus pilvet karkaavat -elokuvassa.

Hotellin etuihin kuuluvat myös uimakelpoinen joki, tennis- ja ratsastusmahdollisuudet sekä talon kaksi kissaa. Vanhainkotiajoilta rakennukseen on kuulemma jäänyt myös kaksi haamua – ystävällisiä tosin. Minua ne eivät häirinneet. Outouksiin kuuluvat myös kaurismäkimäisen tylysti pohjakerroksen wc-tilojen eteen sijoitettu vanha ompelukone ja talon loistava kokki, joka soittaa saksofonia yhtyeessä nimeltä Fucking Hippies.

Helmikuussa avattu hotelli on yhä kesken. Savusauna on rakenteilla, ja päärakennus kaipaisi uutta maalikerrosta. Talon konsepti ikään kuin kaipaisi tarkennusta.

PUUTTEISTA HUOLIMATTA, tai ehkä juuri niiden ansiosta, Oiva miellyttää minua. Oiva muistuttaa minua – newyorkilaista – ennen kaikkea eräästä juutalaisesta vapaa-ajankeskuksesta Catskill Mountains -vuoristossa. Ikään kuin tuo juutalainen maja olisi siirretty Suomeen.

“Minä olen talon rabbi”, julistaa yllättäen paikalle ilmestynyt Kaurismäki innostuen vertauksestani.

“Hauska kamera”, Kaurismäki sanoo osoittaen vuoden 1969 Nikoniani.

“Kyllä”, vastaan, “se on Nikon, kameroiden Cadillac”.

Kaurismäen kasvot kirkastuvat.

“Oletko nähnyt Cadillaciani?” hän kysyy. “Olen parkkeerannut sen ulkopuolelle.”

Se pitää nähdä.

Yritän vielä pidätellä häntä ja kysyn miksi hän on ryhtynyt hotellibisnekseen.

“En voi itselleni mitään”, Kaurismäki sanoo imien tupakkaa. Olemme ravintolan ainoat asiakkaat. Levyautomaatista tulvii Olavi Virran Banaaninlastaajien laulu. Minusta alkaa tuntua yhä vahvemmin, että olen uppoamassa johonkin Kaurismäen elokuvaan.

“En voi koskaan itselleni mitään”, Kaurismäki jatkaa. Hän osoittaa puolikaaren muotoista baarinurkkausta, samaa joka nähtiiin muiden muassa Kauas pilvet karkaavat -elokuvassa.

“Näin tuon baarin vuonna 1989 ja ostin sen saman tien. Minun oli pakko. Näin sen ja rakastuin siihen. Se näytti surulliselta ja yksinäiseltä. Halusin adoptoida sen.”

Kaurismäki kertoo, että hänen ja yhtiökumppaninsa Pulkkisen alkuperäinen tarkoitus oli avata bed & breakfast -paikka. Mutta – he eivät voineet itselleen mitään ja tekivät Oivasta oikean hotellin.

Tilat remontoitiin Kaurismäen suunnitelmien mukaan: ruokailusalin seinä purettiin, huoneisiin asennettiin wc:t ja televisiot ja koko tila täytettiin art deco -tyylisillä huonekaluilla. Puolen vuoden remontin ja puolen miljoonan markan jälkeen Oiva oli valmis avattavaksi. Mutta oliko Suomi valmis Oivalle?

“Aluksi oli hiljaista”, Kaurismäki myöntää lakonisesti.

“Ei ehkä ollut hyvä idea avata hotelli helmikuussa.”

“Mutta nyt kaikki alkaa järjestyä”, hän sanoo pölläyttäen savut Marlborostaan.

“JUHA ON VARMASTI hyvin kiinnostava aihe elokuvaksi – vaikea luultavasti myös”, aloitan varovasti.

“Kyllä”, Kaurismäki sanoo.

“Se on vaikea”, hän lisää hymyillen niukasti, “mutta luulen että siitä tulee hyvä”.

En painosta häntä enempää. Sitä paitsi Kaurismäellä alkaa olla kiire. Hänen vaimonsa odottaa häntä illalliselle. Hän on jo puoli tuntia myöhässä. Hän näppäilee nopeasti vaimonsa numeron matkapuhelimestaan. Vaimon vastatessa Kaurismäki punehtuu hieman ja pyytää anteeksi myöhästymistään.

Kävelemme ulos katsomaan valkoisena hohtavaa Cadillacia.

Poseeraisiko ohjaaja? Mikä ettei. Astun askeleen taakse, nostan kameran silmilleni ja käännän objektiivia löytääkseni sopivan valotusaukon.

“Viisi pilkku kuusi”, Kaurismäki huikkaa.

Hän on oikeassa.

Comments are disabled for this post